Julkaistu Rantapohjassa 13.3.2025
Anna oli 85-vuotias nainen, joka oli sairastanut muistisairautta jo useamman vuoden ajan. Hän oli asunut kotonaan omaisten huolehtiessa kauppa- ja pankkiasiat. Mutta sairauden edetessä hän ei enää pystynyt elämään turvallisesti yksin, ei edes kotihoidon palveluiden turvin. Viimein tuli aika hakea paikkaa palvelutalosta, vaikka omaisten mielestä ympärivuorokautinen hoivakoti olisi ollut parempi vaihtoehto. Kun Anna sai paikan palvelutalosta, omaisia huojensi ajatus, että hän saisi tarvittavaa hoitoa ja huolenpitoa. Palvelutalossa oli kuitenkin erikoinen käytäntö: yöllä, kello 21–07 välillä, siellä ei ollut henkilökuntaa paikalla.
Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät hyvin. Anna sopeutui uuteen ympäristöön ja vaikutti olevan tyytyväinen. Hän oli saanut ystäviä ja arki sujui tasaisesti. Mutta sitten hän sai virtsatieinfektion. Vakava tulehdus aiheutti sekavuutta ja harhoja muistisairaalle vanhukselle. Anna nousi aamuyöllä sängystä ja lähti ulos asunnosta. Elettiin tammikuuta ja yöllä lämpötila oli laskenut ‑25 asteeseen. Hän ei muistanut mihin oli menossa, eikä hän pystynyt enää palaamaan takaisin huoneeseensa. Kaatuessaan kylmään hankeen hän ei päässyt ylös.
Onneksi koiranulkoiluttaja lähistöllä kuuli Annan heikot avunhuudot. Ulkoiluttaja riensi auttamaan ja sai Annan pois pakkasesta, mutta tilanne oli vakava. Hän soitti hätäkeskukseen, ja sairaankuljetus saapui paikalle. Ruumiinlämpö oli laskenut alle 34 asteeseen, ja se oli hengenvaarallinen tila. Annan tie vei sairaalaan, missä hän vietti seuraavat kolme viikkoa toipumassa kylmyyden aiheuttamista vaurioista.
Omainen ei voinut olla raivostumatta palvelutalon käytäntöihin. Hän sai vastaukseksi, että “-Näitä sattuu paljon.” Vaikutti siltä, että palvelutalo ei ollut valmis vastaamaan sen asukkaiden erityistarpeisiin. Palvelutalon henkilökunta yritti kuitenkin reagoida: Annan huoneeseen asennettiin ovihälytin, joka laukaisisi hälytyksen, jos Anna yrittäisi poistua huoneestaan yön aikana. Ajateltiin, että tämä järjestely ratkaisisi ongelman.
Anna toipui ja asettui takaisin palvelutaloon. Elämä jatkui suhteellisen normaalisti neljä kuukautta. Mutta jälleen kerran, vakava virtsatieinfektio iski ja sai Annan mielen taas sekavaksi. Yhtäkkiä, keskellä yötä, hän päätti taas lähteä ulos. Oven avautuessa hälytyskeskus sai ilmoituksen ja päivystäjä tiedusteli Annalta, minne hän oli menossa. “Menen lääkärille omalla autolla”, Anna vastasi harhaisena ja poistui asunnosta.
Turvapartio sai ilmoituksen tapahtuneesta, mutta partio oli liian kaukana saapuakseen paikalle ajoissa. Noin puolen tunnin päästä, partio oli perillä. Kun he viimein löysivät Annan, tilanne oli järkyttävä. Hän makasi kylmällä kadulla, molemmat lonkat murtuneina ja ruumiissaan useita vakavia ruhjeita. Tilanne oli jälleen kerran hengenvaarallinen. Ensihoito tiedusteli Annalta, kuka hän on ja mikä oli vointi. Annan vastaus oli: “Olen puusta pudonnut ongelmajäte.”
Ambulanssi vei Annan sairaalaan, missä lääkärit tekivät kaiken voitavansa. Toipuminen oli kuitenkin pitkä ja kivulias prosessi. Annan toisen sairaalareissun kesto venyi lopulta kolmeksi kuukaudeksi.
Tänä aikana hänen huoneensa palvelutalossa jäi tyhjilleen. Palvelutalo ei voinut vuokrata sitä toiselle asukkaalle. Annalta perittiin vuokraa, vaikka hän ei ollutkaan paikalla. Hän joutui maksamaan myös sairaalamaksuja samaan aikaan. Sairaalassa olon aikana, omaiset hakivat ympärivuorokautista hoivapaikkaa, joka vihdoin pitkän taistelun jälkeen saatiin. Hoivapaikka olisi pitänyt saada jo alun perin, kun muistisairaus vaikeutti Annan elämää huomattavasti.
Kun toipuminen oli edistynyt, Anna pystyttiin siirtämään hoivakotiin. Hoivakoti oli hyvin varusteltu ja siellä oli myös yöllä henkilökuntaa paikalla. Ulko-ovet avautuivat vain henkilökunnan toimesta, mikä takasi, ettei Annan kaltaisille muistisairaille asukkaille pääsisi tapahtumaan vastaavaa. Tällä kertaa oli varmistettu, että hoito ja turvallisuus olivat kunnossa – ei vain päiväsaikaan, vaan myös yöllä. Annalle tällä ei ollut enää merkitystä koska hän menetti kävelykykynsä.
Ennen kaatumistaan, Anna oli ollut vielä hyvässä kunnossa fyysisesti. Hän pystyi liikkumaan melko vaivattomasti ja käveli itsenäisesti. Lonkkamurtumat olivat kuitenkin niin vakavia, että ne veivät Annan kävelykyvyn kokonaan. Fyysiset muutokset eivät olleet ainoita. Annan itsenäisyys ja elämänhallinta, jotka olivat olleet tärkeitä hänen arjessaan, murenivat. Hän ei pystynyt enää tekemään edes pieniä päivittäisiä askareita ilman apua. Tämä lisäsi hänen ahdistustaan ja turvattomuuttaan.
Koko tämän tapahtumaketjun aikana heräsi kysymys: Mitä tämä kaikki tuli maksamaan yhteiskunnalle? Ei vain Annalle ja hänen omaisilleen, vaan myös veronmaksajille. Neljän kuukauden sairaalareissut, jatkuvat hoitokustannukset sekä palvelutalon vuokraus ja muut kulut olivat huomattavia summia. Yhteiskunnan varoista oli valunut suuri määrä rahaa hoitoon. Se ei ollut suinkaan edullisempaa kuin se, että palvelutaloon olisi palkattu yksikin henkilö yölle, etenkin 50-paikkaiseen palvelutaloon. Näitä palvelutaloja on Oulussa useita samanlaisia.
Laskelmieni mukaan, hoitokustannukset neljältä kuukaudelta olivat 75–100 tuhatta euroa veronmaksajien rahoja. Kustannukset olisivat olleet pienemmät, jos palvelutalossa olisi ollut yöllä jatkuva valvonta, vaikka vain yhden henkilön voimin. Yhteiskunnan olisi kustannustehokkaampaa panostaa ennakoivaan turvallisuuteen ja tukea muistisairaita asukkaita päivittäisessä elämässä. Kuin vastaavasti maksaa jälkikäteen sairaalareissuista.
Annan tarina herätti keskustelua siitä, kuinka yhteiskunnan varoja käytetään ja miksi ennaltaehkäisevät toimenpiteet, kuten yöllinen hoito, jäävät usein sivuun. Kuitenkin niiden potentiaali säästää sekä rahaa että ihmishenkiä on ilmeinen. Voisiko yhden henkilön palkkaaminen palvelutaloon yöksi päivystämään estää vastaavia tragedioita tulevaisuudessa? Ovatko vanhukset meille todella ongelmajätettä Annan sanoin?
Jarmo Jämsä, yrittäjä, Haukipudas, Perussuomalaisten kuntavaaliehdokas Oulussa
Copyright © Kaikki oikeudet pidätetään